Loppurutistuksia

Koti-Suomessa olen ollut jo muutaman kuukauden mutta en ole vieläkään saanut päivitetyksi matkani viimeistä osiota. Keväinen aurinko paistelee iloisesti ja mieli tekee ulos uusiin seikkailuihin mutta flunssainen olo pakottaa jäämään sisälle ja antaa hyvän syyn suorittaa kirjoitustehtävä loppuun. Mukavahan näitä juttuja on itsekkin lukea kun matkakuume taas iskee tai ei muista kuinka siistiä olikaan elää ilman arkihuolia. Tässä nyt viimeinkin jonkinlaista sepostusta matkani loppurutistuksesta.


Jaavan saarelta lensimme Singaporeen josta pääsee suht halvalla Borneolle. Saavuimme Singaporeen  perjantaina ja hämmästykseksemme emme meinanneet saada majoitusta mistään hostellista. Kaikki olivat täynnä, vaikka kyseisenä viikonloppuna ei tapahtunut mitään erityistä. Paikalliset nuoret eivät ilmeisesti halua mennä koteihinsa viikonloppurellestysten jälkeen vaan varaavat hostellimajoituksen turistien harmiksi. Intialaismies Ravi suostui kuitenkin majoittamaan meidät vaikkapa hostellinsa sohvalle ja pääsimmekin lopulta peruutuspaikoille. Singapore tarjosi meille hyvää ruokaa, paljon ihasteltavaa Sentosa saarella ja shoppailua kaupungin sykkeessä. Minä sain TAAS harmikseni lutikkaoireita, vaikka yhtäkään lutikkaa en sängyistä löytänyt.

Sentosa saarelta

Kutiavana matka jatkui Malesian Borneolle, jossa tapaisimme jälleen reissun miesvahvistukset. Yhteisenä tavoitteena olisi kiivetä Kaakkois-Aasian korkeimmalle vuorelle M. Kinapalulle 4090 metriin. Ennen poistumista Sabahin pääkaupungista minun oli kuitenkin mentävä taas klinikalle selvittämään kutiavaa iho-ongelmaa. Sain samat lääkkeet mitä Gili Travangilla eli kortisonia ja antihistamiinia ja sillähän ne paukamat jälleen katosivat. Olin kuulemma yliherkistynyt lutikoille ja vain yksi purema tai vain jokin ruoka-aine riitti siihen, että paukamat nousivat samoille kohdille mitä Indonesiassa. Tytöillä ei edelleenkään ollut mitään oireita joten ei voi varmuudella tietää mistä minun oireeni johtuivat. Nukuimmehan useasti samoissa sängyissä joten luulisi muidenkin veren kelpaavan.

Nämä ei oo tullu ainakaan itikoista sillä niitä ei Singaporessa ollu!

Otimme tyttöjen kanssa 10 tunnin bussimatkan Sabahin itärannikolle Sempornaan jossa näkisimme pojat uudelleen. Semporna on kalastajakylä josta pääsee helposti sukeltamaan yhdeksi maailman parhaimmaksi sukelluspaikaksi rankatulle Sipadanin saarelle. Kylässä on runsaasti sukellusfirmoja joiden kautta voi varata sukelluksia mutta parhaimpaan aikaan kannattaa tehdä varaukset hyvissä ajoin sillä suojellulle Sipadanille saa sukellusluvan päivässä vain(/jopa) 120 tankkiselkää. Me saimme luvat ja pääsimme sukeltamaan hienot kolme sukellusta saarelle jonka seinämät laskevat jyrkästi 600 metriä merenpohjaan. Virtaukset veivät meitä pitkin seinämää (ei tarvinnut paljoa potkia) ja näimme seinämän onkaloissa lepäilevän jättimäisiä merikilpikonnia jotka ajoittain lähtivät paikoiltaan uiskentelemaan meidän ohitse. Uskomatonta että jossain vaiheessa kilpikonniin ehti jopa kyllästyä, sillä niitä näki niiiin paljon. Muutama valkotäplähai myös lipui ohitsemme mutta parhaimmistona pidän yläpuolellamme tornadomaisessa muodostelmassa pyörivää jättimäistä Barracuda parvea. Siinä oli sitä jotakin. Aivan uskomaton näky!

Sipadania. Harmi kun ei ollut vedenalaista kameraa.

Sipadanilta vene meidät läheiselle Mabulin saarelle jossa vietimme ihanan laiskoja päiviä nauttien saaren kauneudesta ja alkeellisuudesta. Päivisin oli todella kuuma eikä voinut muuta kuin maata katoksessa laiturilla puolialasti ja odottaa viilentävää iltaa. Päivisin ei ollut sähköä eikä siten tuulettimetkaan helpottaneet oloa. Mabul on hyvin pieni saari mutta silti siellä on kaksi eri kylää saaren eri päissä. Suuri osa asutuksesta on rakennettu veden päälle tolppien varaan ja ikkunasta on ilmeisen helppoa heittää roskat mereen kun ei niin pienellä saarella mitään kaatopaikkaakaan ole. Tästä syystä rannat olivat todella likaisia ja ainakin Scuba Junkie järjesti joka viikko rantojaen puhdistusta. Mekin osallistuttiin ja saatiin lyhessä ajassa melko iso saalis.

Tässä päivän roskasaalis. Yleisin ja ja ällöttävin roska minkä löysi rannalta oli vaippa.

Kerran sellanen lipui snorklatessakin vastaan.

Mabulin asutusta meijän ikkunasta katsottuna

Mabulin parempi hotelli

Mabulin toista kylää

Saarielämän jälkeen suuntasimme nokat kohti viidakkoa. Kävimme Sepilokissa vierailemassa orankien kuntoutuskeskuksessa jossa nälkiintyneitä ja hylättyjä orankia opetettiin jälleen selvitymään luonnossa. Borneon tai ainakin Sabah alueen metsät on kutakuinkin hakattu pois ja tilalle istutettu palmuöljyviljemiä joilta orangit eivät löydä ravintoa. Nälkiintyneinä ne sitten haahuilevat viljemillä joista paikalliset toimittavat niitä keskukseen. Kuten Sumatran orangit myös Borneon lajitoverit ovat hyvin uhanalaisia. Sepilokin keskus on maailmanlaajuisesti kuuluisa orankien avustaja. Turisteja vierailee paljon keskuksessa ja lahjoittaa rahaa orankien auttamisen hyväksi. Kahdesti päivässä viidakkopolulla voi maksusta käydä katsomassa orankien syöttöhetkeä. Mutta jos haluaa autettisemman kokemuksen orangeista, suosittelen Bukit Lawangin viidakkotrekkejä.

Sepilokin versio "taistelevista metsoista"

Mummotourille menossa. Sillan rakentaminen oli kesken joten toisella puolen odotti uusi kyyti. 

Alien pimeässä viidakossa

Lisäksi kävimme yön yli kestävällä mummotourilla jossain Sepilokin lähistöllä. Tarkoituksena oli nähdä nenäapinoita. Niitä kyllä näkyikin tosi paljon puitten oksistossa meidän lipuessa veneellä ohitse. Lisäksi näimme Hornbill lintuja ja muutaman orangin. Täysin luonnonvaraisena siis. Yöllä kävimme vielä pikku kävelyllä viidakossa katsomassa mitä sieltä löytyy. Mummoilun jälkeen olimme valmiina pääkoitokseen eli vuoren valloitukseen.

M. Kinapalun huippuja

Iloiset trekkaajat

Jalkapalloa 3.270 metrin korkeudessa

Kahden päivän ja yhden yön matka alkoi Kinapalu Parkista vähän epäilevin tuntein. Jenna oli saanut edellisen illan tankkausruuasta ruokamyrkytyksen ja koko hostelli kuuli sen oksentelevan läpi yön. Miullakin olo oli vähän huono mutta kaikki päättivät lähteä matkaan. Kävimme toimistolla laittamassa paperi ja lupahommat kuntoon sekä tapasimme maksamamme oppaan. Ilman opasta alueelle ei pääse mutta hänestä ei kyllä ollut mitään hyötyä, kun reitit on merkitty tosi selkeästi. Meidän opasta ei homma näyttänyt muutenkaan kiinnostavan mutta kyllä se perästä kuitenkin tuli viihdyttäen itseään angry birds peliä pelaten.


Reitti välietapille Laban Rataan oli melko helppokulkuinen mutta ohut ilma-ala sai puuskuttamaan ja pakotti lepäämään vähän väliä. Laban Ratassa majoituimme 6 hengen dormissa, söimme ja kävimme levolle. Aamyöstä jatkoimme matkaa yön pimeydessä ja saavutimme huipun juuri auringon noustessa. Näkymät olivat huikeat mutta oli sen verran kylmä ja kova tuuli ettei kiikareita viitsinyt edes kaivaa. Hetken ihasteltuamme maisemaa lähdimme kylmissään paluumatkalle. Oli mielenkiintoista kävellä sama reitti päivänvalossa kun pimeässä kuvitteli etenevänsä jossain vuoren reunalla ja ainakin minä pidin jatkuvasti köydestä kiinni peläten putoamista. Paljastui kuitenkin, että köysi kulki pääosin laakealla kalliolla joten pelko oli turhaa. Laskeutuminen oli paljon helpompaa kuin nouseminen vaikkakin nilkat olivat kovilla kumpaankin suuntaan mentäessä. Kinapalun valloittaminen oli kuitenkin erittäin hieno loppuhuipennus yhteiselle matkalle ja tästä alkoi vuorenvalloitusinto vaan kasvamaan. Seuraavaksi voisi kiivetä Afrikan korkeimman vuoren Kilimanjaron joka ylettää 5895 metrin korkeuteen merenpinnasta. Sitä siis suunnittelemaan.

Pikku-ukot vuorella

Alas menossa

Jenna laskeutuu. Tuo keltakypäräinen japanilainen jumitti paikallaan pitkääään. Tais vähän jännittää. 

Loppumatka menikin sitten yksin reissatessa juuri kun olin alkanut tottua porukassa olemiseen. Aivan yksin en kuitenkaan ole reissannut aiemmin montakaan päivää joten paluumatkalle valitsin tutut kohteet. Malesiassa tuli joku sekaannus minibussin kanssa ja meinasin päätyä Lantalle Koh Taon sijaan. Rajalla miut järkättiin kuitenkin toiseen kyytiin jota kautta pääsin perille sinne minne pitikin. Oli taas niin helpotus päästä Thaimaan puolelle vaikka sielläkin matkustaminen on melkoista säätöä. Oli kiva päästä Taolle tutuille rannoille ja kävin kunnon juoksulenkinkin siellä heittämässä jonka päälle otin kunnon hieronnan. Ihanaa rentoutumista. Kaikki meni hyvin mutta Bangkokissa olin taas puremilla ja sängystä löyty yks lutikkakin viimeisenä yönä. Suomessa oli edessä kunnon varotoimepiteet. Äidin luokse taksilla, takapihamaalla ilkosilleen riisuutuminen ja suoraan kuumaan saunaan. Seuraavana päivän kaikki tavarat ja vaatteet pihalta jätesäkkiin ja nekin kuumaan saunaan. Aluks tunti sujetussa jätesäkissä ja sitten kaks tuntii leviteltynä lauteille. Sit likaset vaatteet pesuun. Tää keino on ainakin tepsiny eikä uusia puremia ole tullut alun vainoharhailusta huolimatta.

Bangkok

Nyt on kiva olla Suomessa ja nauttia taas arjesta puolen vuoden lepotauon jälkeen. Jos jollakulla elämä ei tunnu miltään ja kaipaa jotakin uuttaa niin reissuun vaan niin johan taas arki maistuu. Loppuun vielä kiitos kaikille lukijoille! Toivottavasti tästä blogista sai edes vähän inspiraatiota ja vinkkejä tuleviin seikkailuihin. Nauttikaa elämästä!

Terkuin Anni

Indonesian ihmetyksia

Air Asian siivin saavuimme Indonesian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Medaniin. Taksikuski vei meidat  paikkaan josta minivanit lahtivat Lake Toban suunnalle mutta sita ennen oli kaytava aamiasella. Kaupungilla ei nakynyt muita turisteja ja saimmekin ravintolaa etsiessamme paljon huomiota. Lopulta kun loydettiin kelpo paikka niin ei saatukaan sita mita tilattiin. Meijan eteen tuotiin montaa eri ruokalajia joista sitten syotiin mita mieli teki ja maksettiin siita mita oltiin syoty. Kaikkea muuta kylla loytyi mutta ei kananmunia joita tilattiin. Tulipahan maisteltua vahan erikoisempiakin ruokalajeja mutta ei ne mitaan herkkuja kylla olleet. 

Hikinen minivanikyyti Medanista Parapatiin kesti noin 6 tuntia. Botskimatkan aikana alkoi satamaan kaatamalla, joten piti akkia saada joku kamppa jonne paasisi suojaan. Ei oltu varattu etukateen mitaan silla Samosir saaren Tuk Tuk kylassa pitaisi olla paljon halpoja majoitusvaihtoehtoja. Noh, helpolla ei kuitenkaan paasty silla yllattain Toba tayttyisi muutaman paivan paasta kiinalaisista Uuden Vuoden juhlijoista! Lopulta saatiin kuitenkin kiva kamppa Reggae Barista jossa Riku ja Tunnakin ovat aikoinaan punkanneet ja tuoneet Toba saaren suomalaisten kartalle. Aluksi saari oli todella uneliaan oloinen mutta sitten kun kiinalaiset saapuivat niin alko mekkala. Karaokea laulettiin yota paivaa ja jarvessa kiiti jatkuvasti vesiskoottereieta. Kiinalaiset havisivat kuitenkin yhta nopeasti kuin tulivatkin eika niista muuta haittaa ollut kuin majoituspaikkojen vahainen saatavuus.

Meidan reggae paikan Batak- pojat olivat innokkaista juhlien jarjestajia ja koska Annalla ja miulla oli synttarit samoihin aikoihin niin paatettiin pistaa kekkerit pystyyn. Pojat lupasivat jarkata 40 eurolla kekkeriherkuiksi grillattavaa tuoretta kalaa, riisia, palmuviinaa, salaattia ja tietysti synttarikakun. Mukavat pippalot saatiinkin aikaseks. Pojat osas soittaa tosi hyvin kitaraa ja laulaa ja mukana oli muitakin paikallisia ja muutama meidan kutsuma suomalainenkin.

Synttarisankarit

Batak-pojat toimivat myos meidan matkanjarjestajina. Ei oltu nahty kuin Tuk Tukin aluetta joten pojat lahtivat mopokuskeiksi Samosir saaren ympariajolle. Maisemat olivat todella kauniita! Varsinkin vihreat riisipellot lansipaassa saarta saivat miut haukkomaan henkea! Kavimme matkan varrella kuumilla lahteilla ja vierailimme sairaalassakin. Kielimuurin takia ei oikein saatu infoa eika paasty kaymaan leikkurin puolella joka tyon puolesta erityisesti minua ja Annaa olisi kiinnostanut. Mielenkiintonen oli huone jossa kertakayttokasineita pestiin ja kuivattiin. Yleisesti ottaen sairaala oli simppeli mutta puhdas ja asiakkaita (viimesillaan raskaana olevia naisia) oli jokaiselle vuoteelle. Ajoimme saarta ympari noin 9 tuntia ja korjasimme yhteensa 3 puhjennutta rengasta, kaikki Jennan moposta! Oltiin perilla Tuk Tukissa vasta pimean aikaan ja voin kertoa etta takapuoli ei oikein tykanny niin pitkasta ja pomppivasta mopokyydista! Oli melko kipee ahteri!! Tobalta oli aika lahtea kun batak pojat alkoivat olla liian paallekayvia. Joku aalio oli saanut paahansa ahdistella tyttoja ja oli seurannut niita baarista meidan kampalle asti ja hiiviskellyt kuistilla ja pollinyt kuivumassa olleita vaatteita! Samperi soikoon, myo lahetaan!

Palmuviinan huuruista suuntasimme terveellisempiin rientoihin Bukit Lawangin viidakkoon. Varattiin oppaaksemme suomalaisten suosittelema Thomas ja trekin pituudeksi kaksi paivaa ja yksi yo. Hinta 50 euroo. Trekki oli ihan hintansa vaarti. Hyvaa ruokaa oli riittamiin ja jalkkariksi saimme aina tuoreita hedelmia. Trekin ideana oli nahda erittain uhanalaisia Orang Utaneja ja niita kylla nahtiinkin ihan lahietaisyydelta. Myos kuuluisa orankinaaras Mina keikkui puussa pienokaisesa kanssa. Liian lahelle ei kannattanut menna silla Mena ei eparoi kayttaa hampaitaan tunkeileviin turisteihin ja oppaisiin. Oppaat jopa esitteli meille arpiaan. Muutamat juoksuaskeleet meidankin piti ottaa. Toinen orankinaaras oli tuttavallisempi ja tuli todella lahelle poikasensa kanssa. Oli kylla siistia nahda luonnossa elain jolla on 97%sti sama DNA kuin ihmisella. Melko lailla ne ihmista muistuttivatkin, varsinkin pienokaiset. Yovyttiin laavun tyyppisessa viritelmassa ja seuraavana paivana trekkasimme lisaa ja pulikoimme pienessa vesiputouksessa. Iltapaivalla kyhattiin traktorin sisarenkaista pitkulanmallinen vene jolla tuubailtiin jokea pitkin takaisin Bukit Lawangin kylaan. Oli kylla kivaa! Tossa on viela Thomaksen nettisivut: http://www.thomasjungletours.com/

Orang Utan - Man of The Jungle

Tuubailujuna

Seuraavaksi lensimme Medanista Surabayaan josta otimme bussin Bromolle. Bromo on aktiivinen tulivuori,  joka on purkautunut viimeks tasan vuosi sitten. Varattiin setti johon kuului kyyditykset, majoitus, aamianen, visiitti Bromolle ja lisaksi kyyditus Balille. Hintaa setille tuli noin 30 euroo ja kaikki toimi todella hyvin lukuun ottamatta sita, etta mie sain jalleen vatsataudin justiinsa Bromolle kiipeamista edeltavana yona. Aamulla kolmen aikaan oli heratys ja lahettiin autoilla nakoalapaikalle. Piti siella vahan kiivetakkin ja oli vahan heikko happi sairastelun takia. Nakoala ei ollut niin vaikuttava mita hehkutettiin silla Bromo oli taysin pilvien peitossa. Ajoimme autoilla viela vuoren juurelle josta sai kiiveta ylos kraaterin reunalle. Jennallakin alko olla huono olo, joten paatimme ottaa heppakyydit ylos ja se kannatti, silla pilvet alkoivat vaistya ja nahtiin kraateri hyvin. Bromo on Jaavan suosituin turistikohde ja sen kylla huomasi vaenpaljoudesta. Vuorella oli ihan hirveasti porukkaa! Jeeppeja rivissaan ja hevosmiehia pilvin pimein. Aina kun uusi jeeppi saapui paikalle niin hevosmiehet rynnasivat kauppamaan ratsujaan. Tuossa kuva rynnayksesta.

Balilla seuraamme liittyi Ilomantsin vahvistukset Samuli ja Pekka. Kaytiin vahan surffaamassa mutta ei siita oikein tullut mitaan, ainakaan miulla. Liian paljon aaltoja ja juuri laitetut ripsenpidennykset alkoivat roikkua pahasti silmilla. Jatkettiin pulikointeja Gili Travangilla, jonne paasi talla kertaa 100 kertaa helpommin, kuin viimeksi. Nyt bussi tuli noutamaan kampalta ja vei satamaan jossa Wahana yhtion speedbout odotteli. Saatiin evaat ja mentiin katolle nautiskelemaan auringonpaisteesta. Kastuttiin tosin lapimariks kun aallokko nousi turhan isoksi. Vinkkina muille pikku-matkaajille, alkaa menko Travangille slowboutilla kun halvalla paasee myos mukavasti ja nopeasti. Snorklattavaa loytyi seka Travangilta, Menolta, etta Airilta. Bongasimme variavaihtavan mustekalan, leijonakaloja, mureenoita, merikaarmeen ja kilpikonniankin. Kaksi vuotta sitten ei ainakaan Travangilla nakynyt mitaan erikoista, joten olin melko yllattynyt. Travang on muutenkin muuttunut parissa vuodessa. Nykyisin saarelta loytyy pankkiautomaatteja ja suihkuista tulee makeaa vetta murtoveden sijaan. Tyttojen kanssa majoituttiin yks yo eraassa homestayssa jonka suihkusta kyllakin tuli viemarille haisevaa vetta ja kaikenkukkuraksi nuijapaitakin! Hyiiii! Aamulla miun tyynyn alta loyty sitten viela verentaytteinen lutikkakin. Meikalainen on saanu karsia noista kiusallisista syopalaisista ja oon kayny klinikalla pariin otteeseen hakemassa helpotusta kutinaan ja ihoreaktioihin. Tallahetkella nayttaa silta, etta lutikoista on paasty eroon mutta kotiin paastessa aijon jokatapauksessa jattaa kamat pakkaseen ja lisaks viela kuumentaa kaiken saunassa. Taalla ei ole kumpaakaan niin ei voi oikein mitaan muuta tehda, kun pesettaa pyykit kuumalla vedella ja tarkistaa aina sangyt ennen nukkumaanmenoa.

Gili Meno, saarista rauhallisin

No mutta Indonesia oli joka tapauksessa taman matkan parhaita paikkoja! Ihmiset on kaikkialla todella ystavallisia ja tulevat juttelemaan kaikenlaista. Sitten kun luontokin on superkaunista niin ei tata maata voi kun rakastaa! Paljon on viela nakematta ja takasin on tultava! 

Kylmasta lampimaan

Jenkkilan puolella mentiin heti San Diegoon jossa Juhanin varaama lonkkari odotti noutajaansa. Saatiin hyvin tuntumaa kaupunkiin kun etsittiin teollisuusaluetta jossa longbordeja ja skeittilautoja valittava varasto sijaitsi. Juhani oli innoissaan kun pikkupoika jouluna tasta eteenpain se onkin sitten vaan potkutellut ja mie koittanu pysyy perassa. Yhdeks paivaks vuokrasin pyoran etta voidaan yhdessa liikkua. San Diego on ihana kaupunki! Kaunista, siistia ja paljon tekemista ja nakemista. Kaytiin mm. Balboa puistossa jossa oli erittain hyva luonnontiteellinen museo 3D dokumentteineen. Satamassa ihasteltiin isoa lentotukialusta ja Red Bullin rakentamaa isoa hyppyria josta jonkun oli maara hypata uutena vuotena moottoripyoralla lahdelman yli. Taas naita maailmanennatysjuttuja. Me ei sita kuitenkaan oltu nakemassa kun tyhmasti paatimme menna viettamaan uutta vuotta Los Angelesiin.

Parit kruiserit

Varattiin hotelli ihan Losin ytimesta Main Streetilta mutta paikka ei ihan vastannu meidan odotuksia. Uutena vuotena paikalliset oli ilmeisesti lahteny pois ja jaljelle oli jaaneet vain kodittomat joita kaduilla hilluikin aika lailla. Main Street vaikutti kurjemmalta kuin yksikaan Mexicon katu! Losin keskusta ei muutenkaan ollut mikaan ihana paikka joten muutimme lansi Hollywoodiin Banana Bungalowiin jossa elamaa lopultakin alkoi olla. Hostellissa oli joka illalle jotakin ohjelmaa kuten ilmainen BBQ ja stand uppia ilmaisine kaljoineen! Ilman tata hostellia olis koko Losista jaany tosi huono kuva. Walk of famelta en ottanut yhtakaan valokuvaa!  Oli sen verran kova pettymys. En tieda oikein mita kuvittelin siella olevan mutta todellisuudessa ei ainakaan mitaan hienoo! Uusi Vuosi meni kaupungilla pyoriessa. Kaytiin Santa Monikan satamassa mutta siella oli tosi kylma eika ilotulituksiakaan nakynyt sumun takia. Uuden vuoden aikaan Losissa ajoi jatkuvasti halytysajoneuvoja ja Hesarista selvisi, ettajoku  tuhopalttaja oli sytyttanyt yhteensa 40 tulipaloa ympari Hollywoodia. Jim Morrisonin kotitalokin meni.

Mexicossa tein tarkean paatoksen reissusuunnitelmien suhteen. Vaihtoehtoina oli jatkaa matkaa Juhanin kanssa kylmassa jenkkilassa tai vaihtaa mannerta Aasian puolelle tropiikin lampoon. Valitsin tietenkin tropiikin! Eika matka jatkuisi suinkaan yksin vaan Thaimaassa odottaisivat Jenna ja Anna joiden kanssa voisin jatkaa matkaani siihen asti kunnes kevat saapuisi Suomeen. Olin viettanyt Juhanin kanssa kahdestaan viimeiset 3 kuukautta joten hyvastit oli vaikea jattaa. Tavattaisiin seuraavana kerran sitten Suomessa parin kuukauden paasta. Haikeista hyvastista huolimatta mielta lammitti kuitenkin tieto siita, etta paasen vihdoin takaisin Thaimaan lampoon!

Kalaa ja kalmareita

Lensin siis yksin Bangkokkiin ja odottelin kentalla Helsingista saapuvaa Annaa. Lahettiin seuraavana paivana Krabille ja loydettiin Jenna joka oli reissannut Thaimaassa jo kuukauden. Ao Nangista vuokrattiin kajakki ja melottiin Tonsain rannalle katsomaan lihaksikkaita kiipeilijoita. Heti seuraavana paivana lahettiin rauhallisempaan paikkaan Koh Lipelle jossa otettiin aurinkoa, kaytiin hieronnoissa syotiin paljon hyvaa sea foodia ja mie sairastuin pakolliseen thaikkuripuliin. Meinas muuten reissusuunnitelmat saada mielenkiintoisia kaanteita kun tutustuttiin eraaseen jenkkimieheen joka yritti kovasti saada meita asumaan hanen purjeveneelleen. Menin snorklaamaan siihen purjeveneen luo niin kauas rannasta etta oli pakko nousta veneen kannelle lepaamaan. Eikohan sitten valittomasti nouse kauhee myrsky eika sitten enaa ainakaan pystyny uimaan takas rantaan. Olin jumissa siella veneessa aika kauan kunnes aallot hellitti ja ukko heitti miut pikkuveneella rantaan. Tyypilla on profiili couch surffing sivuilla ja reissaajat oikeesti punkkaa sen veneessa. Oltas saatu asuu kuukaus purjeveneessa ilmasiks mukaan lukien ruuat ja juomat ja oltas paasty purjehtien Malesiaan. Diili oli liian hyva ollakseen totta ja ukko liian yli-innokas joten ei tehty diilia. Lahettiin speed boutilla Malesian Langawille. Matka olikin mielenkiintoinen silla allokkoa oli jonkun verran ja vene pomppi ihan kunnolla niin etta oltiin kaikki ihan mustelmilla! Eika matkaa helpottanut yhtaan miun thaikkuripuli. Muutamat yrjat piti mereen heittaa sillon kun vene pysahty tankkaamaan kesken matkan.

Sky Britge

Langawilla mentiin condolihisseilla Machinchang vuorille kattelemaan maisemia ja kaytiin myos vuoren paalla luikertelevalla sillalla joka riippui 100 metrin korkeudessa yhden maston varassa. Alhaalla kaytiin myos vesiputouksella mutta se ei ollut mitenkaan erikoinen. Malesiassa oli tarkotus paasta jatkamaan rantaelamaa, kayda ehka trekkaamassa viidakossa ja menna itapuolisille saarille mutta ei oltu otettu huomioon sita etta oli monsuuniaika. Kukaan ei suositellu meita toteuttamaan mitaan edellamainituista joten Langawin jalkeen lahdettiin Kuala Lumpuriin josta lennettaisiin Sumatralle. Muille pikkureissajille tiedoksi, etta jos ei halua lennella niin Langawilta kannattaa menna Penangiin josta paasee speedboutilla Sumatralle. Me tajuttiin taa vaihtoehto vahan liian myohaan mutta tulipahan kaytya taas Kuala Lumpurissa. Tytot ei olleet kayneet Kualassa aikaisemmin pyorimassa joten ne ravas kaupungilla ja mie otin 5 tunnin nettisessioita, halvalla kun sai.

Nyt kirjottelen Singaporesta kun on ilmanen netti hostellissa. Muuten ei oikein saa itteaan kirjottamaan mitaan. Jenkeista ostin oman lapparin mutta pistin sen Juhanin mukana Suomeen. Oli sen verran kallis vempain etten uskaltanu sita Aasiaan ottaa. Seuraavalla kerralla raapustan juttua pelkastaan Indonesiasta ja sieltahan juttua sitten riittaa! Termos!

Kuukausi Mexicossa

On vierahtanyt melkoinen tovi kun viimeksi kirjottelin ja voitte uskoa, etta vaikeammaksi vaan kay kun ei enaa muista missa on kaynyt ja mita tehnyt. Tassa nyt kuitenkin jonkunlaista sepostusta Mexicon ajoista ennekuin kaikki unohtuu. Eli kavikin siis niin, etta palasimme Mexicoon epailyksista huolimatta. Hyva niin, silla Quentana Roon alue ei anna oikeaa kuvaa maasta. Mexico on kuitenkin mekoisen iso alue jonne mahtuu paljon erilaista luontoa ja kulttuuria.

Matkamme vei Guatemalan La Mesillan raja-aseman yli Mexicon puolelle jossa saimme kateemme epamaaraisen lippulapun jossa summa 250 pesoa. Lapusta kerrottiin espanjaksi joten opastuksesta ei saatu mitaan irti. Muille tiedoksi, etta lapun summa taytyy maksaa pankissa ennen maasta poistumista jolloin kuitin esittamalla paaset rajan toiselle puolelle. Raja-asemilla harvemmin pankkeja loytyy joten asia kannatta hoitaa hyvissa ajoin. Toisaalta meidan poistuessa maasta bussi heitti meidat suoraan jenkkien puolelle mutta lompsittiin takas hakemaan leimat passeihin ja kyseinen tosite tuli esittaa.

Ensimmaisena pysahdyspaikkana oli San Cristobalin kaupunki jossa tapaisimme Tulumissa tapaamamme Belgialaisen suklaantekijamiehen Wilfriedon. Kaupunki oli taynna ihania pikkuputiikkeja joissa myytiin Amberista tehtyja koruja, suklaata, villavaatteita ym. Parhaat putiikit, kahvilat ja ravintolat sijaitsivat kavelykaduilla kuten myos meidan hotelli.  Erilaisia toureja oli paljon tarjolla josta meidan valintamme oli Sumidero Kanjoni. Kanjonissa ajeltiin veneella kovaa vauhtia ja ihasteltiin jyrkkia seinamia joista korkeimmat nousivat 1000 metriin. Loppumatkasta bongattiin muutama krokotiilikin kun seinamia ei enaa jaksanut katsella.

Sumiderto Kanjonia

Keijujen koti. Ehka kaunein asia minka oon koskaan nahny. Kuvasta sita ei taas naa!

Wilfriedon tapasimme iltamyohaan kahvilassa jonka ylakerrassa hanella oli tyopaja. Saimme kunnon opastuksen raakasuklaan valmistukseen ja vahan liian paljon maistiaisia eri makuvaihtoehdoista. Raakasuklaassa on aika paljon energiaa ja maistiaista suorastaan humaltui! Guatemalan San Pedrossa ostamamme suklaa oli samanlaista kuin Wilfriedon silla han on opettanut siella asuvalle perheelle miten raakasuklaata valmistetaan ja nyt perhe on asuu vuorella hienossa talossa kun bisnes toimii.

Muutaman paivan paasta jatkoimme bussilla toiseen hienoon kaupunkiin Oaxacaan. Seurasimme illalla maailmanennatysyritysta jossa Mexicolaiset katsoivat kuuta isoilla kaukoputkilla eri kaupungiessa yhta aikaa. Oaxacassa osallistujia oli muutama sata samalla aukiolla ja yhteensa Mexicossa oli maailmanennatyksen verran eli 2753 kaukoputkeen tuijottajaa samaan aikaan. Toinen maailmanennatysasia jonka naimme oli maailman paksuin puu  eli El Arbol de Tule. Ympatysmittaa puulla oli 58 metria ja ikaa 2000 vuotta. Lahella olevaa tietakin on jouduttu siirtamaan kauemmaksi koska puu alkoi karsia. Puun aymparilla on aidat eika sen viereen paassyt mutta kaitpa tasta kuvasta saa jotain osviittaa. 

Mie kavin viela yksin tourilla joka vei samaisen puun luo josta jatkoimme viela villakutomoon, mezcal tehtaalle, Mitlan Zapotec raunioille seka miun kohokohtaan Hierve el Aguaan. Edellamainitussa paikassa oli mineraaleista muodostuneita vesiputouksen nakoisia muodostelmia ja maisema auringonlaskun aikaan kerrassaan upea. 

Luonnollisilla vareilla varjattya villaa

Zapotekien rakennustaidetta. Varitkin viela nakyy.

Hierve el Agua

Hierve el Agua

Ehdottomasti Mexicon paras paikka oli Puerto Angelin laheisyydessa sijatseva Zipolite. Majoituimme paikan vanhimpaan majataloon Shambhalaan josta maisemat olivat parhaat ja ilmapiiri rauhallinen ja rento. Bileporukka ei sinne eksynyt silla alkoholia ei tarjoiltu ja oli ihan hyva etta yot oli rauhallisia silla meidan dormissa ei ollut lainkaan seinia. Sellainen terassin tapainen viritelma vain josta aamulla naki heti koko Zipoliten rantamaiseman ja Tyynen valtameren. Ei siis mikaan paha valinta. Paivaohjelmaan kuului lukemista ja valaiden bongailua ennen auringonlaskua. Kiikareilla nakyikin merkkeja valaista kun ne pintaan hengittamaan noustessa ampuivat vesihoyrya ilmaan. 

Zipolite meijan dormista katottuna

Jatkoimme matkaa Tyynen valtameren rantaa pitkin ylospain, paamaarana rajakaupunki Tijuana ja lopulta jenkkila. Reitti kulki seuraavasti: Puerto Escondido, Acapulco, Zihuatanejo, Guadalaraja, Manzanillo ja Puerto Vallarta jossa vietimme joulun ja kavimme ryhavalaita katsomassa. Eipa noista kapungeista nyt hirveammin ole sanottavaa. Matkustaminen kavi helposti bussilla jotka Mexicossa ovat ihan huippuluokkaisia. On televisiot (elokuvat tosin dubattu espanjaksi), vessat seka naisille etta miehille ja tarkeimpana istuimet sai kaannettya melkein vaakatasoon. Halpaahan kulkeminen ei ollut mutta halvempaa kuin lentaminen. Puerto Vallartasta otimmekin loppuhuipennukseski 38tunnin bussimatkan rajakaupunkiin Tijuanaan silla lentaminen olisi ollut kolme kertaa kalliimpaa. Matka meni suht nopeasti. Lahempana rajaa sotilaat herattelivat yolla tarkistamaan laukkuja keskella autiomaata. Muutaman kerran laukut lapivalaistiinkin jos sielta jotain huumepakettaja olisi loytynyt. Ei sita ihminen tajuakkaan mika maara huumeita Mexicosta jenkkilaan kulkee. Meidan matkan aikana luin Hesarista kahteen kertaan uutisia huumetunneleista jotka kulkivat Tijuanasta Jenkkilan puolelle. 


Salakuljetuksista huolimatta Tijuanassa rajamuodollisuudet sujuivat vahan liiankin helposti. Grayhoundin bussimme vei meidat nimittain suoraan jenkkien puolelle eika pysahtynyt Mexicon rajalla ollenkaan! Meidan pitikin sitten kavella takaisin Mexicon puolelle silla pitaahan passiin leimat saada etta olemme poistuneet maasta! Jenkkien puolellakaan eivat asiasta paljoa piitanneet. Sanoivat etta lapi vaan. Tijuanasta kay paivittain paljon ihmisia toissa San Diegossa joten ihmisia meni  rajan yli ihan arkisesti kahvia juoden ja puhelimeen hopotellen. Tunnelma oli kuin juna-asemalla aamuruuhkassa.

Mexicosta voisin viela sen verran sanoa, etta luonto on kaunista, ihmiset ystavallisia ja ruoka yksinkertaista. Espanjaa kannattaa opiskella ennen kuin maahan tulee jotta paikallisten kanssa voi paremmin keskustella ja asioita selvitella. Poliiseja on joka paikassa ja sakkoja voi saada mita ihmeellisemmista asioista (kuten mereen kusemisesta). Sanomalehtien kansissa oli usein melko raakoja kuvia huumesodan uhreista mutta me emme kokeneet mitaan vaaraa koko matkan aikana. Ainoat vaaran tunteet tulivat vain kun paikalliset varoittelivat menemasta tiettyihin paikkoihin ja kyllahan niita myos sitten kuunneltiin. Esim Acapulcossa kavimme vain vaihtamassa bussia ja jatkoimme matkaa mukavampaan paikkaan. Lomallahan sita kuitenkin oltiin mutta voin kertoa etta olin kylla aika onnellinen kun jenkkilan puolelle paasin. Oikein helpottunut!

Joo no tallainen tunteeton kirjotus nyt tuli tahan valiin mutta koitan tsemppaa sit seuraavaan. Nauttikaa lumisesta Suomesta, mina nautin Balin sateista!

Purjehdusta ja tulivuorien valloitusta

Rio Dulcessa paadyimme vahan kalliimpaan majoitukseen Hotel Kenguruun, joka sijaitsi Izabal jarven rannalla mangrove kasvillisuuden keskella. Kajakkeja sai vuokrata ilmaiseksi, joten meloimme laheisella Castillo De San Felipe linnakkeella joka on rakennettu aikoinaan merirosvohyokkayksian varalta. Seuraavana paivana otimme kollektiivon ja lahdimme pulikoimaan kuumalle vesiputoukselle Finca Paraisolle, joka on kuulemma maailmassa ainoa laatuaan. Putouksen vesi oli tulikuumaa mutta altaan vesi olikin kylmaa lapivirtaavan joen vuoksi. Todella mukavan selkahieronnan putouksessa sai mutta kauaa me ei jaksettu uiskennella silla kylmahan siina tuli pulikoidessa ja lisaksi ryhma korealaisia valtasi koko paikan.

Finca Paraiso

Reissusuunnitelmien kannalta hauska kaannekohta tapahtui, kun hotellin laituriin saapui purjevene. Juhani katseli venetta niin lumoutuneena, etta missattiin toinen vene minka piti vieda meidat katsomaan kanjonia. Purjeveneen omistaa uusi-seelantilainen Mike joka vie ajoittain turisteja purjehtimaan ja paadyimmekin auringonlaskupurjehdukselle australialaisen pariskunnan kanssa. Jauhoimme asioita purjehtimisesta kunnes tuli puheeksi, etta voisimme lahtea yhdessa Belizeen purjehtimaan ja katsomaan saaria. Aussipariskunta Paul ja Kate olivat nimittain matkalla sinne suunnalle ja mika olisikaan jannitavin tapa taittaa matkaa kuin purjehtien. Kukaan meista ei ollut aikasemmin purjehtinut, joten kokemus olisi kaikille ikimuistoinen ja kapteenikin oli suostuvainen matkaan pienien hintaneuvotteluiden jalkeen. Muutama paiva myohemmin olimmekin sitten jo porukalla laiturin nokassa isojen ruokaostosten kanssa valmiina matkalle. Paamaarana Belizen kyla Placencia.

Ikimuistoinen matkasta todellakin tuli. Kommelluksia sattui kun Mike antoi Juhanille ja Paulille ehka vahan liikaa vastuuta. Koko ajan ne siella ruorissa roikkuivat ja navikoivat Miken ottaessa rennosti. Ensinnakin moottori hajosi heti alkumatkasta mutta onneks sen pystyi korjaamaan muutaman tunnin jaahdyttelyn jalkeen. Etaisesti jai korviin soimaan Miken sanat "muistakaa katsoa valilla mittareita" mutta eipa sitten kuitenkaan muistettu. Moottorin hihna oli pudonnut ja jaahdytys ei toiminut ja lammot oli tapissa ties kuinka kauan. Taman jalkeen muistettiin aina tarkailla mittareita! Lisaks me ajettiin kalastusverkkoihin mutta ei onneks jaaty kiinni. Tokana paivana paastiin kunnolla purjehduksen makuun ekaa kertaa (alkumatka oli moottorilla menoa kanjonissa) kun vene vahan keikahti. Oli kivan tuulista ja Juhani ohjasi pikkusen vika suuntaan. Mie olin just arkana mennyt sisalle hakemaan jotain ja silloin keikahti. Tavarat mukaanlukien iso kylmalaukku rysahti lattialle ja sen sisalta avattu maitotolkki ja jaat valuivat valtoimenaan. Ikkunasta naky vaan vetta ja sitten meni jalat ihan makarooniks! :D Ei siina kuitenkaan mitaa hataa ollut vaikka muut paitsi Mike saikahti. Piti vaihtaa vaan toisenlainen purje ja sit mentiin vinossa purjehtien. Paha olo oli muutenkin eika maidon luuttuaminen kuumassa ja keikkuvassa kajuutassa auttanut yhtaan. Kommellukset eivat viela tahan loppuneet. Eraana paivana olin paivaunilla kun alko jyrina. Koli pamahteli pohjaan. Onneksi meilla kuitenkin oli toimiva moottori ja saimme itsemme irti vahan ajan kuluttua ja matka jatkui iloisesti. Olipa meilla niin mukavaa, etta paatimme jatkaa purjehdusta muutamalla paivalla.

Yoksi ankkuroimme aina jonkin saaren suojaan tuulelta ja aalloilta. Aamulla snorklasimme ja paivalla vaihdoimme paikkaa siten, etta ennen pimeaa olimme jo ankkuroineen veneen uuteen paikkaan. Vierailimme pienilla saarilla joista osa oli asutettuja ja osa oli ihan autioita. Snorklausnakymat olivat useimmiten hienoja. Koralli oli hyvaa ja kaloja ja elamaa riitti ihmeteltaviksi. Laughing Bird saarella snorklaillessa Eagle Ray pariskunta pyori meidan ymparilla lahietaisyydella ja isokokoiset Barracudat seurasivat meita parvessa. Yolla vesi sakenoi sinista valoa joka tuli jostain plaktonista ja oli siella isompiakin valoa tuottavia elukoita. Purjehtiessa Delfiineja nakyi monesti ja pari kertaa ne uiskentelivat veneen nokassa pidemmankin aikaa. Ihan siistia siis.

Kalliiksi matka ei kuitenkaan tullut. Ruokineen, bensoineen ja kansallispuistomaksuineen yhdelle paivalle tuli hintaa 31 euroa jolla saimme hienon uuden kokemuksen. Tarkoitus oli purjehtia viisi paivaa mutta me Juhanin kanssa vietimme veneessa yhteensa kahdeksan yota. Emme jaaneetkaan Placenciaan vaan purjehdimme Miken kanssa takaisin Rio Dulceen silla halusimme nahda viela lisaa Guatemalan luontoa. Hondurasin ja El Salvadorin suunnitelmat saivat siis jaada taakse.

Maihin tullessa kesti muutaman paivan kunnes keikkuminen loppui. Antiguassa paasimme vihdoin suihkuun ja mina lompsin kampaamoon ja leikkuutin tukan lyhyeksi. Veneessa olin kyllastynyt likaisiin hiuksiin silla merivesi ja saippua ei sita kovin puhtaaksi saanut. Muutenkin oli aika vaihtaa mallia silla toinen puoli oli jo valmiiksi leikattu kaljuksi Lanquinissa.

Halusin ehdottomasti nahda "maailman kauneimman jarven" Lake Atitlanin joten suuntasimme sinne. Atitlan jarvi on muodostunut suureen kraateriin ja sita ymparoi monet tulivuoret ja pienet kylat joissa ihmiset kayttavat perinteisia vaatteitta. Jarvella paasee kulkemaan venetaksilla kylasta toiseen 25 quetzalin hintaan. Me paadyimme majoittumaan kylaan nimelta San Pedro joka sijaitsee saman nimisen tulivuoren juurella. Pitihan sinnekin kiiveta joten maksoimme oppaan tulivuorelle jonka huippu on 3020 metrin korkeudessa. Kiipeaminen oli kamalan rankkaa viikon veneessa lojumisen jalkeen! Kuljimme kahvi-ja maissiviljelmien lapi ja meidan mielesta San Pedro oli enemmankin tavallinen vuori. Viimeisesta purkautumisesta on kulunut yli 2000 vuotta joten kasvillisuus oli peittanyt sen kokonaan. Ei ollenkaan samanlainen kuin Pacaya mutta hienot nakymat huipulta silti oli! Kiipeamiseen ja laskeutumiseen meilta meni yhteensa 7 tuntia, joka oli varmaan keskiverto vauhti.

San Pedron huipulla oli kiva olla. Ei edes tuullut.

San Pedrosta piti paasta Quetzaltenangoon kiipeamaan lisaa tulivuoria ja moikkaamaan Floriania, joka oli siella espanjan opiskeluiden kimpussa. Minibussi olisi maksanut havyttomia, joten lahdimme katsomaan hintoja Panajachelin kylaan. Hinnat oli 20 euroa siellakin joten yon jalkeen lahdimme matkaan ensimmaista kertaa chikenbussilla ja hinta oli vain 2,5 euroa. Matka oli oikein hauska! Kaikki oli menossa toihin joten bussi oli aivan taynna ja Super Marion nakoinen mies piti huolen, etta kaikki paasevat kyytiin huutaen ja viuhtoen villisti tien vieressa seisoville ihmisille. Bussi pysahteli tietenkin aika paljon poimiessa ihmisia kyytiin mutta kauaa se ei pysahdyksissa koskaan ollut. Kiihdyttaessa tuntui kun rakettissa olisi ollut ja vauhti olikin huimaa mutkaisilla teilla. Moni kyytia haluava jai tienposkeen silla ei niin kovasta vauhdista voinut pysahtya jokaiseen mutkaan.

Quetzaltenango eli tuttavallisemmin Xela oli hieno kaupunki mutta siella oli hiton kylma pimean aikaan! Meidan hotellihuoneessa oli yolla vain 15 astetta lamminta joten sai laittaa monta paitaa paallekkain kun ulos lahti. Kaupungissa oli valmistauduttu jouluun isoin joulukuusin ja jouluvaloja oli viritetty sinne sun tanne, ihme kylla hyvalla maulla. Floriania oli mukava nahda ja rupatella. Han oli kaynyt samoissa paikissa kuin mekin mutta eri aikataululla.

Meilla oli kaikilla tulivuoren valloitukset mielessa mutta Florian tahtasi opsikelukavereineen Keski-Amerikan korkeimmalle tulivuorelle Tajumulcolle 4220 metrin korkeuteen. Me ei jaksettu lahtea sille reissulle silla koko hommaan menisi matkoineen vuorokauden verran. Sen sijaan me halusimme nahda laavaa ja sita nakyisi maailman vaarallisimpiin tulivuoriin lukeutuvan Santiaguiton kraaterissa (2520 m). Parhaan nakyman saadakseen tulisi kiiveta yolla viereiselle Santa Maria tulivuorelle (3572m) joten me suuntasimme sinne. Matkaan lahti taskulamppuineen kolme pariskuntaa ja paikallinen opas klo 00.12. Kaupungin valot ja tahdet nakyivat kauniisti meidan kiivetessa suht helppoa makea ylos. Ylempana maa oli kuurassa ja pysahdellessa tuli todella kylma. Paasimme huipulle neljan aikoihin ja huomasimme, etta koko paikka oli taynna telttoja ja muita viritelmia. Taallahan on perhana muitakin! Koko kiipeamisen ajan oli hieno tunne, etta ollaan ainoat koko tulivuorella. Pimeassa pystyimme erottamaan oranssin laavan Santiaguiton kraaterissa mutta koska huipulla oli niin tuulista ja kylmaa, oli hakeuduttava suojaan. Paikalliset olivat kyhanneet nuotion jonka lampoon mekin hakeuduimme odottaessa auringon nousua. Voin kertoa, etta oli kylyma odotella! Auringon lopulta noustessa paljastui upea nakyma tulivuoriketjusta mukaan lukien kaksi jo kiipeamaamme huippua. Alapuolella nakyi Santiaguiton koko komeus. Alaspain meneminen oli mukavaa kun lopultakin naki kaikki paikat missa oli yolla kulkenut. Kaikki tietenkin osoittautui ihan erilaiseksi mita oli kuvitelut. Maisema muistutti miun mielesta etaisesti muumilaaksoa. :)

Mie huipulla auringon noustessa ja Santiaguito alempana.

Santa Marian varjo ja korkein nyppyla takana on Tajumulco.

Volcanic chain and Fuego giving little bit of smoke.

Oli aika jattaa Guatemala taakse ja jatkaa takaisin Mexicoon. Siita seuraavalla kerralla...
Talla hetkella ollaan Mexicossa Tyynen valtameren rannalla Puerto Escondidossa. Odotellaan bussia Aku Ankan lempilomakohteeseen Acapulcoon. Paikalliset ovat meita kovasti varoitelleet paikan vaarallisuudesta mutta saa nahda miten meidan kay. Kuvia en nyt talla paivityksella pysty laittamaan mutta laitan heti tilaisuuden tullen. Oikein mukavaa joulun odotusta sinne Suomeen ja muuallekkin!

Paljon vetta ja hyttysia

Matka jatkui Chetumalin kautta lautalla Belizen pienelle Cay Caulker saarelle. Lauttalippu maksoi vain 250 Mexicon dollaria mutta tyssasi heti alkuunsa. Joku ukko ei suostunut maksamaan sakkoja liian pitkasta maassaolosta ja koko lautta joutua odottamaan sita yhta ukkoa melkein 2 tuntia. Belizen rajamuodollisuudet hoidettiin San Pedro saarella. Miulta kysyttiin hirveen tarkasti kaikkea kummallista mm. mista olen kuullut tasta maasta johon vastasin, etta kartasta katoin :) Olin vahan hammentynyt, kun kaikkialla oli vain gansterin nakoisia mustia miehia. Saavuimme Cay Caulkerille myohaan illalla ja lahdimme heti etsimaan kamppaa joka olikin tooosi jannittavaa. Kavelimme pienia tyhjia teita pitkin ja pusikoista kuului kauheata kolinaa ja roskien rapistelua eika me nahty mita siella oli. Mie olin ihan kauhuissani! Loysimme etsimamme cabanjan ja selvisi etta ne aanet tuli isoista ravuista, jotka lymyilee pusikoissa ja etsii ruokaa yms. Taskulampuilla katsottuna niita olikin paljon! Samoin kuin itikoita jotka oli tosi hajyja! Muuta elainmaailmaa nakyikin sitten enimakseen veden alla. Snorklaustourilla nakyi mm. isoja mureenoita, grouppereita, paljon nurse sharkkeja ja muutama seurallinen rausku jotka tuli todella lahelle ja niita pysty koskettamaankin. Lopulta kovan etsimisen jalkeen loysimme pohjasta myos ruokataukoa pitavan ison manaatin eli merilehman. Tama merilehma ei tosin ollut kovin innokas uiskentelemaan meijan kanssa vaan jatkoi pienen hetken paasta matkaansa. Ehdimme kuitenkin nahda hyvin sen muutaman metrin paasta ja aikamoinen laskimakkarahan se oli. Ekaa kertaa todella harmitti kun ei ollut vedenkestavaa kameraa!

Nurse Sharks

Flores nakoalapaikalta

Cay Caulkerilta jatkoimme Belize Cityn kautta Guatemalaan Floresin saarelle Los Amigos hostelliin. Floresista jarjestetaan trekkeja El Mirador nimisille May raunioille ja paatimme heti, etta sellaiselle trekille lahtisimme heti kun muitakin innokkaita olisi. Saa oli kuitenkin koko ajan sateinen Tyynella Valtamerella riehuvan hurrikaanin takia ja Karibianmerellekin alkoi muodostua myrskya. Pidimme sadetta viikon verran ja kirosimme hyttyisia joita tunki meijan puutaloon joka raosta. Kavimme paivareissulla upeilla Tikalin Maya raunioilla jossa jouduimme makaraisten syoteiksi. Hyttysmyrkky ei paljoo auttanut. Takalaisissa hyttysmyrkyissa ei oo DEETia kuin korkeintaan 15% ja eihan se tehoa. Lisaksi kavimme omatoimi luolareissulla jonne melkein eksyimme. Ensimmainen luolakokemus miulle ja oli ihan alyttoman siistia menna koko ajan syvemmalle luolaan ja monkija pienista reijista aina uusiin luolaholveihin. Noh, viikossa saa siis parani ja saimme porukkaan neljannen innokkaan ja trekin hinta laski 200 dollariin. Jippii, viettaisimme seuraavat viisi paivaa viidakossa trekkaillen ja paasisimme nauttimaan raunioista kaikessa rauhassa ilman turisti hassakkaa. El Mirador sijaitsee lahella Mexicon rajaa eika sinne mene teita. Trekkauksen lisaksi paikoille paasee myos helikopterilla. Lahtoaamuna Juhanille nousi kuumetta mutta paatimme silti lahtea, kylla Buranan voimalla jaksaa ja ollaanhan me viikon verran tata odotettu! Trekkaus oli kuitenkin yhta helvettia. Sateen takia maa oli tietystikkin ihan mutalikolla ja valilla kahlattiin pitkaankin vedessa jannittaen millon kumpparit horppaa vetta. Jos pysahtyi hetkeksikin niin itikat ryhtyivat teurastukseen. Ensimmaiselle leirille saapuessa Juhani oli ihan poikki 7 tunnin mutakavelyn jalkeen eika miunkaan olo ollut haappoinen. Juhanin kuume hipo 40C ja yolla miunkin kuume nousi samoihin lukemiin. Oltiin keskella viidakkoa. Mitas nyt? Meijan matka ei ainakaan jatkuisi muuta kuin takaisin pain, mutta miten? Kavella ei jaksa ja radiopuhelin ei toimi (jos vaikka helikpterilla menis takas). Saimme lopulta neuvotelluksi miulle vuokramuulin ja Juhanille oli jo aikasemmasta kylasta otettu varalle hevonen. Niimpa sitten koroteltiin vaivalloiset kolmisen tuntia takas Carmelitan kylaan ja tuurilla saimme lava-autokyydin takas Floresiin. Ei nahty yhtaan rauniota ja harmitti! Kova kuumeilu vain jatkui joten parin paivan paasta oli mentava laboratorioon selvittamaan mika meita vaivasi. Eihan sita tiennyt vaikka Malarian olisi saanut. Tulokset kuitenkin osottautuivat "onneksemme" Dengue positiivisiksi! Eipahan siina sitten auttanut kuin napostella paracetamolia ja levata. Mitaan muuta laaketta kun ei ole. Miulle tuli viela mahatauti ja dengueseen kuuluva ihottuma. Jalat meni aivan punaisiksi pienista verenpurkaumista mutta viikon levon jalkeen asiat olivat ja mallillaan. Flores alkoi jo ahdistaa ja oli aika vaihtaa maisemaa. Paatimme lahtea Antiguaan joka on 1500m korkeudessa sijaitseva historiallinen kaupunki. Niilla korkeuksilla ei itikat sikia!

Tikal. Kuka tunnistaa maisemat tietysta elokuvasta?

Lisaa Tikalin raunioita

Rabbit hole in Actun Kan Cave. That's were the adventure really begin!

Carmelitan kylassa valmistaudutaan trekkiin ja pakataan kamat muulien kannettavaksi

Takas tullessa omat jalat ei kastunu

Hiphei ja Antigua osottautuikin mukavaksi paikaksi ja Juhanikin sai vihdoin hyvaa kahvia. Torsailimme ravintoloissa, kavimme parilla salsatunnilla ja kiipesimme viimevuonna purkautuneen Pacaya-tulivuoren huipulle. Nakymat olivat mahtavat vaikka huipulta ei mitaan nahnytkaan sankan pilvipeiton takia. Alempana maisema muistutti kuun kamaraa jossa oli muutama reika josta tuli hoyrya. Reikaan sai hypata ja nauttia kuumasta "saunasta". Muuten ylhaalla olikin pirun kylmaa ja tuulista. Antiguassa olisi ollut hyvat mahdollisuudet opiskella espanjaa mutta ei me sitten kuitenkaan innostuttu. Suunnitelmissa oli vaihtaa maata El Salvadoriin mutta Jennin Semuc Shampey hehkutuksen jalkeen paatimmekin lahtea katsomaan mika on homman nimi! Minibussimatka Laquiniin oli pitka ja piinaavin ikina! Tie mutkitteli ylhaalla vuoristossa ja kuskimme ajoi rallia ohitellen kaikki eteentulijat. Joissain kohtaa tie oli puoliksi sortunut alas laaksoon ja tiella oli ajoittain myos ylhaalta pudonneita kivenlohkareita. Ei siis ihan parhaat puitteet ralliajolle!

Pacaya tulivuorelle kiipeamassa. Takana tulivuoret Acatenango ja Fuego.

Huipulla kraaterin vieressa. Tuosta on 50m pudotus mutta eihan sinne mitaan nahnyt.

Perille paastiin 8 tunnin ajamisen jalkeen ja oli jo pimeaa. Majoituimme Zepryh Lodge nimiseen paikkaan joen rantaan. Vasta aamulla paikan kauneus paljastui ja totesimme ajomatkan kannattaneen. Lanquinissa kavimme tuubailemassa kylmassa ja vahan rajussa joessa kaljaa siemaillen. Illalla innostuttiin leikkaamaan hiuksia trimmerilla ja miultakin laks toinen korvallinen kajuksi. Seuraavaks oli vuorossa Semuc Shampey reissu johon kuului Kam´Ba luolassa seikkailua ja Semuc Shampey luonnonaltaissa pulikointia. Luolaa sanotaan myos Indiana Jones luolaksi koska se on melkoinen seikkailuluola. Kuljimme siella ainostaan kynttilan valossa ja olimme koko ajan vedessa kiipeamiskohtia lukuunottamatta. Valilla jouduimme myos uimaan ja miun kynttila joutu monesti uppeluksiin eika sitten oikein nahnytkaan mitaan. Kynttila piti aina vaan sytyttaa uudelleen muiden kynttiloissa ja aijai kuinka se lammittikin kivasti muuten kylmassa luolassa. Luolailun jalkeen kiipesimme lammittelyksi nakoalapaikalle katsomaan luonnonallasmuodostelmaa joka osottautui todella kauniiksi paivan viimeisissa auringonpaisteissa. Loppupaiva menikin pulikoidessa vaikka vesi olikin kylmaa.

Zepryh Lodgen etupihalta

Semuc Shampey

Lanquinista nautimme 4 yota ja presidentin vaalit olivat samaan aikaan. Vaalipaivana poliisihelikopteri kavi porraamassa kylan ylapuolella valvomassa tilannetta. Yolla kun tulokset julkaistiin niin alkoi isot juhlat, ainakin aanista paatellen. Elakkeella oleva kenraali Otto Perez Molina oli voittanut vaalit. Kuulemma ihan hyva valinta vaikka entinen sotarikollinen onkin. Tassa vaiheessa olimme suunnitelleet menevamme Hondurasiin josta jatkaisimme El salvadoriin. Hondurasiin on hyva menna Rio Dulcesta joten matka jatkukoon sinne. Siita seuraavassa paivityksessa joka tulee aikaisemmasta tyylista poiketen, ihan pian. :)